Pyysin keväällä tekoälyä rakentamaan minulle työkalun, jonka avulla voin tutkia, miten julkiset lähteet eri puolilla maailmaa puhuvat geopolitiikasta. Halusin nähdä, mitkä teemat nousevat esiin Aasiassa, mitkä Euroopassa, mitkä Yhdysvalloissa. Muutamassa minuutissa edessäni oli näkymä, jonka kokoaminen olisi vielä pari vuotta sitten vaatinut tiimin ja viikon. En kirjoittanut riviäkään koodia. Käskytin ja kone teki.
Ensimmäinen fiilis oli huuma: tätä voi pyytää lisää. Ja lisää. Uusi näkökulma, uusi maa, uusi aikaväli, uusi lähteiden joukko. Kaikki on vain yhden komennon päässä.
Mutta tieto ei itsessään luo mitään
Sen määrä yksin ei tarkoita mitään. Tekoäly osaa kyllä oppia tunnistamaan olennaisen, kunhan sitä ohjaa hyvin. Mutta joku joutuu silti tekemään sen ohjaamisen: päättämään, mitä pyydetään ja mikä on tässä tilanteessa tärkeää. Se joku olen minä.
Tässä auttaa journalistin koulutukseni ja kaksikymmentäviisi vuotta sen harjoittelua. En osaa käskeä tekoälyä rakentamaan työkalua siksi, että osaisin lukea uutisia, vaan koska olen oppinut yhdistämään irrallisia palasia kokonaisuudeksi: näkemään syy-seuraussuhteet, tunnistamaan olennaisen ja kertomaan sen niin, että se on looginen ja ymmärrettävä. Vaikka tekoäly tuottaa nyt tietoa nopeammin kuin koskaan, se ei ole tehnyt tästä taidosta tarpeetonta. Se on tehnyt siitä sen kohdan, jossa syntyy erottuva näkemys.
Sama logiikka ei tietenkään koske vain minun pientä geopoliittista työkalukokeiluani. Se koskee aika montaa organisaatiota juuri nyt. Tietoa, signaaleja, vaihtoehtoja ja näkökulmia on enemmän kuin kukaan ehtii lukea, mutta silti jonkun pitäisi pystyä sanomaan, mihin niistä kannattaa tarttua.
Joskus se tarkoittaa uusien markkinasignaalien huomaamista ajoissa. Joskus toimintaympäristön muutoksen ennakointia. Joskus sitä, että vertaillaan strategisia vaihtoehtoja tai mietitään, millainen viesti todella toimii eri yleisöille. Tekoäly voi auttaa nostamaan pöydälle enemmän havaintoja kuin ennen, mutta se ei vielä tiedä, mikä niistä on juuri tässä tilanteessa tärkeää.
Tässä kohtaa Milttonin näkökulma on kiinnostava. Me emme katso tekoälyä vain teknologiana, vaan uutena tapana tutkia asioita, joita olemme aiemminkin tarkkailleet: politiikkaa, liiketoimintaa, yhteiskuntaa ja ihmisiä. Ei siis vain lisää dataa, vaan parempia tapoja huomata, mistä kannattaa välittää.
En ole koodari. Eikä minusta sellaista tulekaan. Mutta osaan vilkaista ja sanoa, mikä näistä kymmenestä vaihtoehdosta on oikeasti kiinnostava, olennainen tai käyttökelpoinen. Sillä taidolla rakennan työkaluja, jotka eivät vain tuota lisää vaihtoehtoja, vaan auttavat valitsemaan paremmin.
Se on tekoälyajassa tärkeä taito. Kun kaikilla on pääsy samaan lähes loputtomaan tietoon ja samoihin työkaluihin, eroa ei synny siitä, kuka saa koneen käyntiin. Erottuvuus syntyy siitä, kuka osaa sanoa: tällä on väliä, tästä kannattaa jatkaa.
Ja siksi se kevään muutaman minuutin kokeilukaan ei lopulta jäänyt vain kokeiluksi. Kävi ilmi, että muitakin kiinnosti miten geopoliittiset teemat painottuvat eri puolilla maailmaa, mitä keskusteluissa toistuu ja mikä jää helposti näkemättä. Kun jatkoimme ajatusta Milttonin asiantuntijoiden kanssa, pienestä kokeilusta alkoi kasvaa jotakin pysyvämpää. Ei siksi, että tekoäly teki kaiken. Vaan siksi, että asiantuntijat osasivat kysyä siltä parempia kysymyksiä.
