Naantali24H-tapahtumassa pohdittua: julistamme visiointirauhan!

Pessimismi on aito ongelma. Ilman tulevaisuudenuskoa ihmiset ja yritykset käpertyvät kuoreensa eikä investointeja uskalleta tehdä – oli kyse sitten lapsenhankinnasta tai tki-rahoista. Nyt on aika yhdessä luoda vahva usko tulevaisuuteen: sanoin, teoin ja asentein! 

Ihminen on kautta aikojen kamppaillut rutiinien tärkeyden ja niistä irti pääsemisen välillä. Hyvän elämän oppaat, suurista maailmanuskonnoista TikTokin hyvinvointivaikuttajiin, ovat yrittäneet selittää seuraajilleen oikeaa balanssia. Toisaalta hukkaat otteen elämästä, ellet luo sopivaa levon ja työnteon rytmiä: syö, ahkeroi, liiku, nuku – toista. Toisaalta heität sen hukkaan, jos et tartu hetkeen, nosta päätäsi harmaassa massassa puurtamisen keskeltä ja etsi nautintoa – kerranhan tässä vain eletään!

Balanssi puuttuu myös suomalaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Se on jumiutunut rutiineihinsa ja soittaa samaa vanhaa levyä – joka soi molto pessimista.

Erityisesti suomalainen poliittinen kulttuuri elää pessimismistä. Kansalainen palkitsee inhorealistisimman maailmankuvan juuri siitä näkökulmasta, joka sillä hetkellä eniten ahdistaa: ilmastonmuutos, Venäjä, maahanmuutto, hyvinvointivaltion alasajo, velkaantuminen – lista jatkuu loputtomiin.

Suomalaiset poliittiset toimijat ovat keskittyneet kehystämään näitä huolenaiheita sekä väittelemään siitä, miten niitä tulee priorisoida. Tärkeintä on ”viestinnällistää” huoli zetgeistiin sopivalla tavalla. Hetkelliseen menestykseen tähtäävä teknokraattinen prosessilähestyminen peittoaa kokonaiskuvan ja pitkän aikavälin vision. Vastakkainasettelun lumo vie mennessään

Karrikoiden: Puolue katsoo kuukausianalyysiä miten eri segmentit juuri nyt suhtautuvat puolustusmäärärahojen lisäämiseen tai hoivakriisin ratkaisuun, sen sijaan, että se tekisi ideologista ohjelmatyötä ja määrittelisi oman tulevaisuuden vision Suomen suunnasta.

Silloin tällöin joku havahtuu. Alkuvuodesta olemme kuulleet yhteiskunnallista tulevaisuudenuskoa herätteleviä puheenvuoroja yhteiskuntatieteilijöiltä, ekonomisteilta, aktivisteilta ja yritysjohtajilta. Niitä kuultiin myös Naantali24-tapahtumassa, jonka keskustelut juuri päättyivät. Ne ovat tärkeitä mutta eivät riitä. Poliittiset toimijat eivät voi ulkoistaa visiointityötä ajatuspajoille ja työryhmille tai tälle meidän upealle salille, vaan niiden on kerrottava selkeällä ja konkreettisella (ja inspiroivalla) tavalla suomalaisille miten Suomi menestyy tällä vuosisadalla, jos sen ensimmäinen kvartaali on hukattu puuhasteluun.

Tässä kohtaa loukkaantunut puoluetoimija miettii, miten epäreilu puheenvuoro tämä on, koska he vain ja ainoastaan tarjoilevat kansalle mitä se haluaa kuulla. Ja juuri tämä on ydinongelma. Tämä ei ole muna vai kana -kysymys. Kautta historian yhteiskunnat ovat menneet eteenpäin, kun yksilöt tai yhteisöt ovat uskaltaneet ottaa riskejä ja ehdottaa edistyksellisiä ideoita sen kehittämisessä.

Saman pohdinnan äärellä on esimerkiksi suomalainen historioitsija Timo Miettinen, joka kirjassaan Demokratian aika, kysyy: miksi liberaali demokratia ei kykene kehittämään itse itseään. Tarvitsemmeko antidemokraattisen voiman, joka pakottaa siihen?

Muutoksen tarvetta ei voi jättää sen varaan, että äänestäjä tai kansa sitä itse pyytää, eikä visiointi voi jäädä populistisen tahon yksinoikeudeksi. Siksi aina lopulta vastuu visioinnista on puolueilla. He kertovat suunnan, johon yhteiskunta reagoi. Ei toisinpäin.

Uskon, että aivan aluksi poliittisille puolueille on annettava mahdollisuus päästä irti pahoista tavoistaan. On julistettava visiontirauha, joka antaa puolueille ajan ja paikan suunnitella ja unelmoida; tilaisuuden sanoa ääneen uusia ja joskus typeriä asioita; ehdottaa ja pilotoida.

Aika on kuitenkin kallista, joten tarjoilen pragmaattisen vaihtoehdon: eduskuntaryhmät kokoontuvat perinteisesti kesäkokouksiinsa ennen eduskuntakauden alkua. Kaikki tietävät, että arkirutiineista pääsee irti, kun lähtee matkalle – vaikka sitten junalla kesäkokouspaikalle. Ehdotan, että näissä kokouksissa pyhitetään aikaa rohkealle visiointityölle; ilman, että sisäiset ristiriidat tai ulkoiset paineet niitä jo etukäteen vesittävät.

Kesän aikana voi myös osallistaa niitä kuuluisia sidosryhmiä, jos näin halutaan – tyyli kuitenkin vapaa. Tärkeintä on, että yhteiskunta kuulee työn tuloksista. Jos ei kesäkokoustiedotteissa, niin viimeistään suuressa salissa syksyllä. Ja me muut voisimme sitoutua kuulemaan näkemykset avoimin mielin ja vastaamaan niihin improvisaatioteatterin periaattein ”kyllä, ja” vaikka idea kuinka aluksi tuntuisi väärältä.