Miksi hyväkään kaupunkikehitys­hanke ei välttämättä toteudu?

Olen kutsunut arkkitehti Samppa Lappalaisen kahville Milttonille pohtimaan kysymystä, joka on pyörinyt viime aikoina mielessäni: Mikä oikeastaan ratkaisee, mitkä kaupunkikehityshankkeet toteutuvat? Miksi hyväkään hanke ei aina lennä?

Alueiden luonteen kehittyminen ja muuttuminen ajan saatossa kiehtoo minua. Erityisen inspiroivaa on, kuinka yksittäinen hanke voi parhaimmillaan käynnistää ympärilleen ketjureaktion, joka muuttaa kokonaisen alueen tai jopa kaupungin kehityksen suunnan. Tällaisesta käänteestä tuntuu yksi jos toinenkin kaupunkipäättäjä haaveilevan.

Harvoin muutos kuitenkaan syntyy vain yhden hankkeen seurauksena. Tampere on tästä kiinnostava esimerkki: Nokia-Areena on kaupungin viime vuosien kehityksen näkyvä symboli, vaikka todellisuudessa Tampereen uudistuminen on rakentunut monesta toisiaan tukevasta päätöksestä ja hankkeesta. 

Samppa, mistä Tampereen onnistumisessa on mielestäsi kyse? 

”Tampereen rohkeassa kehityksessä olennaista on juuri se, ettei se ole syntynyt hetkessä. Sotien jälkeisestä demarien ja kokoomuksen aseveliakselista lähtien kaupungissa on ollut kykyä tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen. Jo ysärin lopulla nähtiin reipasta uudistumista Tampellan ja Finlaysonin sammuneilla tehdasalueilla. Keskeistä nähdäkseni on ollut tamperelaisten päättäjien kyky tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen. Kansi ja Areena ovat olleet viimeisen kehitysaallon näkyvin osa, mutta Viiden tähden keskusta -ohjelmaan kuului muitakin keskustan elinvoimaa ja kilpailukykyä parantavia uudistuksia, kuten tunnelia, ratikkalinjaa, silta- ja rantarakenteita, parkkia ja uusia asuinalueita.

Kaikille tuttu tuhkimotarina on tietysti Bilbao, joka nousi Guggenheim-museon avulla ryysyistä kukoistukseen. Lontoossa taas The Shard muutti vähän epämääräisen alueen nopeasti rahoitus-, konsultti- ja teknologiajättien keskittymäksi.

Eikä vaikutuksen tarvitse syntyä vain metropoleissa. Tammisaaren Chappe ja Mäntän Serlachius osoittavat, miten korkeatasoinen kulttuurirakennus voi tuoda paikkakunnalle vetovoimaa, ympärivuotista matkailua ja siitä poikivaa bisnestä. Parhaimmillaan yksi onnistunut hanke voi siis muuttaa paljon muutakin kuin oman tonttinsa.” 

Jälkiviisaasti on itsestään selvää, että nämä hankkeet kannatti toteuttaa ja että ne generoivat paljon hyvää ympärilleen. On alueen profiilin ja vuokratason nousulla toki aina myös kärsijänsä, vai kuinka?  

”Niin, vetovoiman kasvu tarkoittaa yleensä myös hintojen nousua ja gentrifikaatiota. Tämä on tuttu ilmiö Lontoon, Berliinin ja New Yorkin trendikkäistä taiteilijoiden alun perin valtaamista kaupunginosista. Kotoisia esimerkkejä kaupunginosien luokkanoususta ovat Punavuori ja Kallio.

Kun jollekin alueelle syntyy imua, niin investointien, palveluiden ja uusien asukkaiden myötä alkuperäiset identiteetin luojat joutuvat hissukseen väistymään. Se on vähän niin kuin vuodenaikojen sykliä urbaanissa kontekstissa ja kannattaa vain hyväksyä lempeästi.” 

Ja ehkä juuri siinä tullaan kysymyksemme ytimeen. Miksi toiset kunnianhimoiset hankkeet näkevät päivänvalon ja toiset eivät? 

”No, mitä merkittävämpi hanke on kaupungille ja ympäröivälle alueelle, sitä enemmän siihen kohdistuu järjestäen ristiriidassa olevia intressejä tai mielipiteitä ja sitä useamman tahon hyväksyntää sen toteutuminen yleensä edellyttää. Tehokkainta olisi aina koittaa kehittää sellaisia kohtia, joita muut eivät ole huomanneet tai jotka ovat kiistatta rappiolla.” 

Hyväksyntä ja hyväksyttävyys taitavatkin olla asian ytimessä. Hyväksyttävyys ei synny automaattisesti hankkeen hyvyydestä. Hankkeella voi olla eheä visio, taloudelliset laskelmat voivat olla uskottavat ja vaikutukset alueen työllisyydelle, verokertymälle ja profiilille voivat olla yleisen edun kannalta kiistattomat, mutta hanke voi kaatua lukemattomista syistä.   

”Yleensähän suuri kehityshanke tarvitsee yhtä aikaa kolme mandaattia: poliittiset nuijan kopautukset, virkamieskunnan leimat ja suuren yleisön siunauksen.

Näiden lisäksi tietysti talousyhtälön pitää toimia. Suurissa hankkeissa yhtälö on erityisen haastava, koska pääomaa sitoutuu pitkäksi aikaa ennen kuin aletaan saada tuottoa. Jättihankkeiden vaikutukset voivat kuitenkin säteillä positiivisesti vuosikymmeniä koko ympäröivään kaupunkiin, joten siksi julkisen sektorin voi olla perusteltua investoida tiettyihin hankkeisiin. Tämä tietty vaatii kaupungeilta kykyä visioida ja panostaa rohkeasti tulevaisuuteen.” 

Kaupunkikehityshankkeella on siis monta mutkaa, joihin hanke voi juuttua. Näitä mutkia tai vastoinkäymisiä voi ajatella eri kategorioiden kautta. 

Millaisiin kysymyksiin tutut kaupunkikehityshankkeet ovat mielestäsi törmänneet, Samppa? 

”Malmin kentällä puntarissa on olleet kaupungin strategia ja kasvutavoitteet, alueen poikkeuksellinen ilmailuhistoria ja lentoharrastajien intressit sekä tietty luontoarvot. Suvilahdessa asia kilpistyi kysymykseen siitä, kenelle kaupunkia tehdään ja miten alueen olemassa oleva arvokas kulttuuri sovitetaan uuteen kehittämiseen. Elielinaukiolla taas vastakkain ovat olleet näkemykset rakentamisen mittakaavasta ja keskustan tulevaisuudesta. Garden Helsingissä keskustelu on viime aikoina keskittynyt päätöksenteon läpinäkyvyyteen ja prosessin legitimiteettiin. Ymmärrettävää toki, sillä kun muokataan yhteistä kaupunkiympäristöä ja käytetään julkista rahaa, pitää myös päätöksenteon kestää päivänvaloa. Kaupungin kehittymistä ajatellen oleellisin kysymys on minusta kuitenkin se, että miten Nordiksen ankeahkoa parkkialuetta kannattaisi kehittää ja millaista iloa ja arvoa onnistunut areenahanke voisi toteutuessaan tuottaa Helsingille ja meille kaikille.

Yhteisiä nimittäjiä näiden keissien haasteille ovat julkisen ja yksityisen välisen rahoitusriskin jakautumisen kysymykset, läpinäkyvä päätöksenteko sekä miten rakentamisen mittakaava ja laatu sopivat kyseisen paikan historiaan. Eli toisin sanoen kenelle ja kenen ehdoilla kaupunkia tehdään.”

Isoissa ja paljon huomiota saavissa hankkeissa julkinen keskustelu voi siis jäädä jumiin yhteen kysymykseen niin tiukasti, että se alkaa määrittää koko hanketta. Kysymys voi olla täysin aiheellinen, mutta ongelmaksi se muodostuu, jos samalla menetetään kyky arvioida hanketta ja sen vaikutuksia kokonaisuutena.

Oma kokemukseni on, että yksi kaupunkikehityksen perusongelmista on se, että hankkeet nähdään lineaarisesti: ensin suunnitellaan hanke (kehittäjä ja arkkitehdit), sitten neuvotellaan sen toteuttamisesta (rakennuttaja ja virkamiehet) ja lopuksi kerrotaan siitä ihmisille (viestintä). Tällöin monet hankkeen luonnetta koskevat päätökset on jo tehty ennen kuin yleisö ja tulevat käyttäjät pääsevät vaikuttamaan.

Kuten listasimme, hanke voi epäonnistua monista eri syistä ja monessa eri vaiheessa. Hyväksyttävyyttä ei siis voi hoitaa vasta lopuksi. Keskeisten tahojen pitäisi päästä osallistumaan ja vaikuttamaan itse hankkeeseen jo matkan varrella. 

”Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että kaikkia tavoitteita ei voi optimoida talousmielessä. Kaupunkikehityksessä yksityinen investointi muokkaa meidän kaikkien yhteistä ympäristöä ja siksi kehittäjän tavoitteena soisi olevan, että taloudellisesti kannattavan hankkeen kautta synnytetään jotain, mikä tuottaa arvoa myös kaupunkilaisille ja ympäröivälle kaupungille. Eli ripaus sitä samaa, mikä tekee säätiöiden rahoittamista museoista ja kulttuurirakennuksista niin rakastettuja.

Onnistuneessa hankekehityksessä on mun mielestä olennaista ymmärtää riittävän aikaisin kaupungin strategiset tavoitteet, virkamiesten ja poliittisen kentän näkökulmat sekä asukkaiden ja käyttäjien tarpeet. Konseptin kehittämisen ja viestinnän on hyvä kulkea rinnakkain ja toisiinsa dynaamisesti reagoiden.” 

Tämä onkin hyvin linjassa sen kanssa, miten meillä Milttonilla on tapana käsittää hankkeet sidosryhmien ja julkisen keskustelun näkökulmasta: kollegani, ex-journalisti, Taru Taipale sanoo usein, että kiinteistökehittäjän kannalta median ensimmäinen soitto on se ratkaiseva hetki. Siinä nimittäin paljastuu, onko kotitehtävät tehty ja määrittyy, takertuuko keskustelu johonkin yksityiskohtaan. Sillä siinä puhelussa pitäisi osata kertoa, miksi tätä hanketta tarvitaan, kenelle siitä syntyy arvoa ja miten ihmiset pääsevät (tai ovat jo päässeet) vaikuttamaan siihen.  

”Puheluun vastaajan kannalta tilannetta helpottaa huomattavasti, kun osallistaminen on tehty ja vastaukset ovat yleisöltä ja virkamiehistöltä kerättyjä todellisia vastauksia, eivät viestinnällistä kädenlämpöistä puppua. Ei se ole osallistamista, että kysytään ihmisiltä mielipidettä valmiiksi omien intressien mukaan leivotusta suunnitelmasta. Toisaalta yleisönkin olisi syytä ymmärtää, että ilman toimivaa talousyhtälöä, millään hankkeella ei ole edellytyksiä toteutua.” 

Keksimme parempiakin tapoja, kuten placemakingin: väliaikaisen käytön kokeiluja, joiden kautta ihmiset voivat kokea tulevaa paikkaa ennen kuin se on olemassa. Samalla kehittäjä saa tietoa, jolla itse konseptia voidaan parantaa. 

”Arkkitehtien, konseptin ja hankkeen kehittäjien, osallistamisosaajien ja viestinnän pitäisi tulla saman pöydän ääreen niin aikaisin, että kaikilla sidosryhmillä olisi aidosti mahdollisuus vaikuttaa itse hankkeeseen ja sitä kautta myös siihen, miten se tullaan ottamaan vastaan.”